Neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta saatiin viime viikolla vaivoin siihen pisteeseen, että voidaan aloittaa liittokohtaiset sopimusneuvottelut. Neuvottelutulosta on osattu kiitellä, mutta on sitä kritisoitukin. Esimerkiksi kaikki vasemmistoliiton puheenjohtajaehdokkaat ilmoittivat kuin yhdestä suusta, että sopimusta ei pitäisi tehdä.

Juha Sipilän hallituksen leikkauksista jaksetaan puhua päivästä ja viikosta toiseen. Katastrofi uhkaa varsinkin yliopistoja, mutta monia muitakin paikkoja, joilta viedään nyt rahaa. On jäänyt vähemmälle huomiolle, että yliopistojen rahoitus palautuu ehkä kuuden, seitsemän vuoden takaiseen tilanteeseen. Silloinhan se lähti vahvaan nousuun. Monien muidenkin etuuksien ja avustuksien kohdalla on samalla tavalla.

Yksittäisten leikkauskeskustelujen viereen pitäisi aina liittää kuva Suomen bkt:n kasvusta. Sitä kannattaa katsoa ja pitää mielessä, että olemme jo alle vuoden 2007 tason.

Suomi on tämän kuvion alisuorittaja. En oikein ymmärrä, miksi suomalainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen keskustelu ei ota tätä vakavasti. Viime vuonna Suomen bkt oli 207 miljardia. Jos olisimme yltäneet samanlaiseen kasvuun kuin Ruotsi, meillä olisi lähes 50 miljardia enemmän rahaa kansantaloudessa. Eikö sillä ole merkitystä?

Sen sijaa olemme valinneet velkaantumisen tien.

Suomen velka on juuri puhkaissut 60 prosentin rajan. Se on EU:n raja velkaantumiselle, ja komissio on jo kirjelmöinyt Suomelle. Suomi ei ole – vielä – niin velkaantunut kuin muut EU:n kriisimaat, mutta meidän velkaantumisvauhtimme on ennätyksellisen nopeaa. Tätä vauhtia olemme muutamassa vuodessa väärässä viiteryhmässä.

Kannattaa pitää mielessä nämä kaksi asiaa: talous ei kasva, mutta velka kasvaa. Luulisi, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kaikilla olisi sama tilannekuva, että nyt on kiire tehdä jotain. Olemme menettäneet käytännössä jo vuosikymmenen, koska emme ole tehneet riittävästi talouden kääntämiseksi kasvuun.

Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miksi nyt kestää niin kauan sopia muutoksista. Miksi yliopistot eivät voi sopeutua kuuden, seitsemän vuoden rahoituksen tasolle? Miksi sotea ei saada aikaan, vaan politikointi puskee pintaan?

Tai miksi työmarkkinoiden keskusjärjestöt käyttävät lähes vuoden aikaa siihen, että saadaan yhteiskuntasopimuksesta neuvottelutulos liittokohtaisia neuvotteluja varten? Luulisi, että on kiire. Mutta ei ole.

Julkisen kuohunnan ja keskustelun alle peittyy se, että yritysten on pakko ratkaista pulmansa itse tavalla tai toisella, ilman työmarkkinajärjestelmän tukea. Siksi ilmoitetaan lomautuksista, tuotannon siirroista, irtisanomisista ja lopettamisista. Nämä kaksi käyrää kertovat, että voimme loputtomiin kiistellä uudistuksista, mutta yritykset tekevät omat ratkaisunsa. Ei niillä ole aikaa odotella kuukausia ja vuosia, saadaanko täällä työmarkkinoilla jotain aikaiseksi.

Kirjoittaja on Kaupan liiton toimitusjohtaja.