insinööri, on täydellisiä joka nippeli ja rööri”. Näin laulaa Eppu Normaali legendaarisessa kappaleessaan vuodelta 1980. Niin tai näin, pitkälti insinöörien johdolla on tästä Alaskan leveysasteilla sijaitsevasta maasta saatu rakennettua rikas ja toimiva Suomi, josta italialaiset sanovat:” In Italy nothing works but everything can be fixed, in Finland everything works but nothing can be fixed!”.

Kun hieman yli kolmikymppisenä muutin pienestä, mutta nurkkakuntaisesta lounaisesta kaupungista suureen Helsinkiin, eräs englantilainen sanoi minulle: ”Good luck! Pidä sitten mielessä, että suomalaisten tapa puhua tilaisuudesta tai kellonajasta riippumatta aina vaan asiaa, tuotteista, työkaluista tai talvisodan ihmeestä, ei loppupeleissä ole maailmalla ihan niin suuri vahvuus kuin luulette!”

Näiden kahden aasinsillan avulla johdattelen kirjoitustani niihin koulutuspoliittisiin valintoihin, joita maassamme on tehty ja tehdään. Aalto-yliopistolle on ladattu valtavat odotukset. Kolmen korkeakoulun ja kampuksen yhdistäminen ja toteuttamiskelpoisen strategian läpiajaminen on suuri haaste.

Mihin tällä sitten pyritään? Uskon vilpittömästi lukuisten tahojen huomanneen nuo kaksi haastetta, joita yllä kuvasin. Pelkkä omaan kompetenssiin rajattomasti luottaminen luo yleensä lopulta harhaisen kuvat todellisuudesta. Jäykkäniskainen asenne asiakkaan tarpeisiin ohjaa lopulta asiakkaan ja jopa koko bisneksen menettämiseen; tuoreita esimerkkejä on sekä IT- että autoteollisuudessa. Vielä huonommin on käynyt Yhdysvaltain nurkkaan joutuneelle keskustiedustelupalvelu CIA:lle jo pitkään. Miljardien arvoisilla laitteistoilla kerätään tietoa, jota kukaan ei osaa sijoittaa maailman tapahtumiin. Epäonnistumisten lista on loputon: Korean sota, Kuuban kriisi vuonna 1962, Vietnam, öljykriisi, shaahin kaatuminen vuonna 1979, WTC 9/11 sekä Irakin olemattomat joukkotuhoaseet ja kaiken huippuna se, että Washingtonissa luettiin lehdistä Neuvostoliiton kaatumisesta.

Stalin palkitsi meidät 2. tilaan päättynen sodan jälkeen valtavilla sotakorvauksilla. Tämä onneksemme johti Suomen teollisuuden täydelliseen uudistumiseen. Naapurimme romahduksen aiheuttamista raunioista alkoi uusi nousukausi teknologian kehityttyä niin, että radiopuhelin mahtui auton takakontin sijasta taskuun. Vaan kuinkas sitten alan mahtifirmoille kävikään? Kilpailijoiden yllätysvauvat pelmahtivat markkinoille idästä ja lännestä kummeinaan koko pelikentän muuttanut internet. Ja taas kerran huippuyliopistojen kasvattien johtamat ennustuslaitokset olivat kyykyssä.

Olisiko nyt kuitenkin niin, että paljon puhutut huippuinnovaatiot vaativat muutakin kuin insinööri- tai kauppatieteellistä osaamista? Olen voimallisesti uusien hankkeiden takana ja muun muassa johtanut kolme vuotta sitten TKK:n kansainvälistymisstrategian uudistanutta työryhmää. Jos kuitenkin teknologiauskon peesissä humanististen ja käyttäytymistieteellisen opetuksen asemointia lasketaan, tulos on pitkän päälle se, mitä tässä olen pyrkinyt kuvaamaan. Siitä olen samaa mieltä, että sisäänottomääriä tulee laskea mutta tasoa nostaa.

Palvelusektorille haaste on suuri. Kun 100 vuotta jatkuneen vientivetoisuuden alttarille kannetaan nyt edelleen tukevimmat paukut, satsauksen on syytä onnistua hyvin. Samalla vääjäämättä kasvavan palvelusektorin on myös nostettava profiiliaan, ja erityisen hyvin se onnistuu hyviä työuria ja kehittymismahdollisuuksia luomalla. Näyttää siltä, että tämä jää pelkästään meidän omaksi huoleksemme. Jokainen alallamme työskentelevä voi kuitenkin omalla toiminnallaan profiilia nostaa. Julistuksista ja ohjelmista huolimatta uskon, että suurin osa asioista voitetaan tai hävitään +/- kymmenen metriä omasta työpisteestä tai asiakkaasta. Mitenkään teollisuuden haasteita väheksymättä suuri asennettu laitekanta luo heille merkittävän jatkuvuuselementin. Palvelualoilla pätee ilmaisu ”voit antaa hyvän ensivaikutelman vain kerran, ja sen jälkeen olet yhtä hyvä kuin viimeinen suorituksesi”.

Kirjoittaja on Kaupan liiton työmarkkinajohtaja.