Euroopan unionin sisämarkkinoiden sääntely muodostaa kehyksen, jossa suomalaisen kaupan on toimittava eurooppalaisia ja Euroopan ulkopuolisia kilpailijoitaan vastaan. Kaupan alalla kansainvälinen kilpailu näkyy muun muassa ulkomaisen verkkokaupan ja naapurimaista tulevan matkustajatuonnin kasvuna. Myös kilpailu matkailijoiden euroista kiristyy.

EU-sääntelyn merkitys korostuu erityisesti verkkokaupassa. EU ohjaa toimillaan esimerkiksi verkkoinfrastruktuurin kehitystä, paketinjakelumarkkinoita ja maksupalveluita, jotka ovat kaikki edellytyksiä toimivien digitaalisten sisämarkkinoiden synnylle. Unionin harmonisoimaton arvonlisäverotus aiheuttaa yrityksille huomattavan hallinnollisen rasitteen.

Verkkokaupan sääntelyn ytimen muodostaa eurooppalainen kuluttajansuojalainlainsäädäntö, joka harmonisointipyrkimyksistä huolimatta on edelleen varsin heterogeeninen kokonaisuus. Osittain syy on sääntelyssä itsessään, osittain puutteellisessa täytäntöönpanossa. Tällä hetkellä yritykset joutuvat käytännössä selvittämään erikseen kunkin jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön eroavaisuudet, mikäli haluavat myydä tuotteitaan kuluttajille eri EU-maissa. Komission tulisikin valvoa, että kuluttajaoikeusdirektiivi pannaan kaikissa jäsenvaltioissa täytäntöön. Eri maihin sijoittuneiden yritysten ei tulisi milloinkaan saada kilpailuetua siitä, että eurooppalaista lainsäädäntöä ei sovelleta asianmukaisesti jossakin jäsenmaassa.

Verkkokaupassa kilpailu ei luonnollisesti rajoitu vain sisämarkkinoille. Sääntelyn pitäisi tarjota kilpailuedellytykset myös Euroopan ulkopuolisia toimijoita vastaan. EU:ssa on jo pitkään valmisteltu tietosuojalainsäädännön uudistusta, joka voi pahimmillaan estää tehokkaan asiakastiedon keräämisen ja käytön. Tietosuojan nimissä ollaan valmiita asettamaan yrityksille mitä erikoisimpia vaatimuksia, kuten rekisteröidyn oikeus saada siirrettyä tietonsa toisen rekisteripitäjän järjestelmään. Tällä vaatimuksella puututaan kaupan yritysten kannalta keskeiseen kilpailutekijään ilman todellista yhteyttä yksilön tietosuojaan. Myös markkinoinnin kohdentamisen kannalta keskeisestä asiakkaiden profiloinnista on tulossa vaikeaa. Kun eurooppalaiset yritykset tuskailevat lisääntyvän hallinnollisen taakan ja sääntelyyn liittyvien tietojärjestelmäkustannusten kanssa, saavat amerikkalaiset ja aasialaiset yhtiöt kilpailuetua. EU-lainsäätäjänkään pitkä käsi kun ei tunnetusti yllä valtameren tuolle puolen.

Oma roolinsa kaupan kilpailukyvyn kannalta on edelleen kotimaisella lainsäädännöllämme. Siinä lähdetään yhä valitettavan usein siitä lähtökohdasta, että kotimarkkinoille voi kohdistaa erilaisia vaatimuksia ja veroja lähes rajattomasti, koska kansainvälinen kilpailu ei sitä kosketa. Kuten yllä on todettu, maailma on muuttunut. Erilaiset kulutusverot vievät suomalaiset naapurimaihin ostosmatkoille halvempien tuotteiden perässä. Suomalaista kauppaa on monasti siunattu myös toimialakohtaisella erityissääntelyllä. Kaupan aukioloajoista päättää esimerkiksi eduskunta, ei kauppa itse.

Päivittäistavarakaupan kilpailua on oltu parantavinaan asettamalla suurimmat toimijat keinotekoisesti määräävään markkina-asemaan suoraan kilpailulain nojalla, mutta samalla lainsäätäjä on itse rakentanut kilpailun esteitä. Maankäyttö- ja rakennuslaissa on kokonaan oma lukunsa siitä, mihin kaupan suuryksiköitä saa rakentaa. Tämä estää tehokkaasti uusien toimijoiden tulon keskeisille markkinoille ja hidastaa rakennushankkeita suhteettomasti.

Tekemistä siis riittää niin tulevilla mepeillä kuin kansanedustajillakin. Juristin näkökulmasta toivoisin lainsäätäjältä jatkossa kokonaisvaltaisempaa vaikutusten tarkastelua. Yksittäiset, pieniltä vaikuttavat hallinnolliset rasitteet heikentävät kumuloituessaan merkittävästi suomalaisen kaupan kilpailukykyä kansainvälisessä toimintaympäristössä.

Kirjoittaja on Kaupan liiton asiantuntija ja PTY:n lakimies.