Joulut tulevat ja menevät. Toiset niistä unohdamme, toiset jäävät ikuisesti mieleen.

Olin juuri täyttänyt neljä. Muistan ison paketin, joka oli suurempi kaikkia muita. Kääreessä oli sinisellä värillä piirrettyjä lumiukkoja, joilla oli punaiset kaulaliinat.

Avasin paketin: vauvanukke - ihan elämäni paras lahja! Annoin sille nimen Kirsti Kristiina, ja se istuu edelleen makuuhuoneemme komeron päällä.

Eräänä jouluna olimme aikeissa lähteä 300 kilometrin päähän mummolaan. Pakkasta oli paljon. Auto oli vanha, paljon ajettu ja epävarma. Isä sanoi, ettei matkaan lähdetä, jos pakkasta on yli 20 astetta.

Aaton aattona ikkunat olivat paksussa kuurassa. Punaisen aidan laudoissa kimmelsi jäätävä sokerikuorrutus, ja varpuset olivat pörhistäneet höyhenensä pensaassa äärimmilleen. Mittari oli laskenut 25 asteeseen.

Minulta pääsi itku. Kuka nyt antaisin hevoselle ja tontuille tallissa ruokaa? Isä toi minulle nenäliinan, laittoi karvahatun päähänsä, veti pitkävartiset huopatossut jalkaansa ja sanoi: ”Lähdetään!”

Sullouduimme autoon ja pääsin takapenkille muiden väliin. Jalkojemme päällä oli paksu täkki, piirtelimme välillä etusormella tähtiä ikkunan sitkeään jäähän ja lauloimme ”Kun maas on hanki ja järvet jäässä ja silmä sammunut auringon…”

Viimeisin ylitse muiden jouluista oli aikuisena. Olimme jälleen mummolassa ja minulla oli jo lapsi, reilun vuoden ikäinen poika. Lunta oli paljon ja pakkastakin. Aattoaamuna heräsin varhain ja menin tuvan penkille katsomaan ulos.

Tallin takana kasvoi vanttera koivu. Sen oksilla kieri toinen toistaan kirkkaampia jäätähtiä. Kuu paistoi puun takaa korkealta ja valaisi taivaankannen sekä koko pihapiirin. Oli sinisen hämärää, ei aavistustakaan päivänvalon saapumisesta.

Eno avasi uunin suuluukun ja heitteli pitkiä koivuhalkoja pesään. Hän tuikkasi puut tuleen ja lämmin valo levisi uunin edustalle. Tuli välkehti keltaisena ja punertavana, nuoli ahnaasti halkojen kuivaa tuohta ja kohisi hurmaavasti hiirenhiljaisessa tuvassa.

Tapaninpäivänä kävelin talliin ja hain hevosen. Pistin sille päitset, talutin ulos ja kiinnitin tolppaan. Valjastin hevosen, laitoin setolokkaremmin, länget ja työnsin kuolaimet suuhun. Hevonen hölväsi ihanasti samettisen pehmeää turpaansa.

Peruutin ruunan reen aisojen väliin. Reessä oli heiniä ja kaksi paksua lampaanvillasta tehtyä vällyä. Toinen oli harmaa ja toinen valkoinen. Sidoimme kellon aisaan, nostin poikani vällyjen alle ja me muut istuuduimme viereen.

Kiersimme vaaran ympäri vanhaa kärrytietä pitkin. Kuuraiset puut kaartuivat yllemme, punatulkut pyrähtelivät metsässä ja jostain vilahti valkoinen jänis. Hevosen harja liehui ajoviimassa, aisakello kilisi ja lumi narisi kavioiden alla.

Vällyn alla oli lämmintä, ilma oli raikasta ja kello kilkatti muuten hiiskumattoman hiljaiseen tapaninpäivään. Sen helinä kiiri pitkin lumisen vaaran rinteitä. Pienen pojan posket punoittivat ja silmät loistivat ilosta kirkkaina – ihan paras joululahja.

Mielenpainuvaa, ikimuistoista ja lämminhenkistä joulun aikaa!

Kirjoittaja on Markkinointiviestinnän Toimistojen Liitto MTL:n toimitusjohtaja.