Jaloilla äänestämisen teeman nosti pankkipohatta Björn Wahlroos viime viikolla puheenaiheeksi korostamalla, että hyvässä maassa yksittäiset kansalaiset voivat ja saavat päättää, missä asioivat. Sanomatta jäi, että valinnan voi tehdä vain tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Kilpailusta ja sen puutteesta on tänä keväänä taitettu peistä isoissa ja pienissä piireissä. Wikipedian mukaan kilpailu on “tapahtuma, jossa useat osanottajat pyrkivät pääsemään sovittuun kohteeseen mahdollisimman nopeasti tai taidokkaasti, taistellen toisiaan vastaan”.

Kaupan kilpailu on Suomessa aina ollut kohtuullisen korrektia. Pienessä maassa ja suhteellisen suljetuissa salongeissa ylilyöntejä on osattu välttää eikä kilpailu ole äitynyt taisteluksi toista vastaan. Toki on keskusteltu ja oltu eri mieltä sekä julkisesti että epävirallisesti. Sopiminen kilpailijan kanssa ei kuitenkaan koskaan ole kuulunut kaupan toimintatapoihin.

Pitkään on epäilty, että ruoan kalleus on seurausta siitä, että kauppa on keskittynyt kahden suuren käsiin. Muutama viikko tätä kuumaa kekälettä palloteltiin mediassa, mutta keskustelu kynnysrahoista päättyi ratkaisemattomaan ennen kuin oli oikein alkanutkaan.

Kaupan rakenne on peräisin pitkästä historiasta erilaisia päätöksiä. Poliittiset päätökset asetettavat kilpailuun reunaehtoja, joita viranomaiset valtansa valtuuttamana tulkitsevat. Yleinen periaate pitäisi olla, että säännöt ovat samat kaikille. Ovatko ne? Periaatteessa kyllä, käytännössä eivät.

Markkinaosuuksia jaetaan jo kaavapäätöksiä tehdessä. Asiakkaita ohjaillaan monella muullakin päätöksellä. Alkon tai postin saaminen naapuriksi on onnenpotku ja tietää kassan kilinää. Kilpailuviraston ylijohtaja Juhani Jokinenkin on tämän huomannut, mutta aika vaikea hänen on puuttua. Hänen edeltäjänsä myötävaikutuksella sadat yksityiset kauppiaat joutuivat vaihtamaan alaa, koska virastossa ei tajuttu, että K-kauppias on yksityisyrittäjä. Spar-ketjun siirtyminen S-ryhmään ei ollut kilpailua lisäävä vaan sitä vähentävä päätös.

Elokuussa tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun osuuskaupan ja yksityisten kauppiaitten kisassa alkoi uusi vaihe. Joukko maakauppiaita päätti yhdistää voimansa ja perustaa yhdistyksen ajamaan omia etujaan. Ilman tätä päätöstä Suomessa ei olisi K-kauppoja eikä ehkä Keskoakaan.

Keskon hallituksen tuore puheenjohtaja Esa Kiiskinen totesi alkuviikolla Helsingin Sanomissa, että K-kauppiaan pahin kilpailija on toinen K-kauppias. Tähän ei ole vastaan väittämistä, mutta tekee mieli lisätä Keskon pääjohtajana 1980-83 toimineen Sakari Mikkolan naseva vastaus kritiikkiin, jota monet kauppiaat kohdistivat keskusliikkeen ärhäkälle kauppapaikkaperustannalle: “Keskon tehtävä ei ole estää vaan edistää kilpailua”.

Ketään ei tulisi syyttää tai rangaista siitä, että on saavuttanut hyvän aseman markkinoilla. Kilpailun tehtävä on karsia markkinoilta huonot toimijat. Vahva asema markkinoilla on aina ansaittu, mutta aamun lehtiä lukiessa on helppo havaita, että sen voi myös menettää. Nokia nousi ja uhosi, sortuen siihen, mistä Jorma Ollila huippuvuosina jaksoi loputtomasti varoittaa: ylimielisyyteen.

Markkinoiden laki on yksinkertainen: silloin kun asiakkailla on mistä valita, he eivät hylkää suuria, vaan lakkaavat käymästä huonoissa. Tehokkain tapa pärjätä kilpailussa ei siis ole taistella toista vastaan vaan toimia niin hyvin, että asiakas tulee takaisin.

KTM Heikki Peltola on yli 30 vuotta seurannut kaupan muuttumista ja kirjoittanut kauppaa käsitteleviä kirjoja. Vuodesta 1997 lähtien hän on toiminut yritysvalmentajana ja johtajuuskouluttajana Nostetuotanto Oy:ssä.