Lähdimme heinäkuun komeana ja tyynenä sunnuntaipäivänä veneretkelle Puulalle. Suuntasimme Kortesalmen sillan ali Ohensaloon, joka oli meille täysin tuntematon arvoitus. Tiesimme, että pitkän kapeikon loppupäässä oli Vavesaaren tila ja päätimme mennä sinne.

Puula oli kaunis. Se makasi hiljaa paikallaan ja luuli olevansa maailman suurin peili. Muutama kumpupilvi hortoili heleänsinisellä kesätaivaalla eikä rannan kaislikko hievahtanutkaan. Rannoilla on erinäköisiä mökkejä. Yhdessä oli vihreä nurmikko, toinen kasvoi mustikkamaalla ja kolmas seisoi jykevällä savolaisella kalliolla.

Ihmiset loikoilivat laitureilla, lukivat kirjojaan päivänvarjon alla ja siemailivat jäisiä juomiaan riippakoivun varjossa. Suomen kesä oli parhaimmillaan. Vesi oli kirkasta ja lämmintä kuin lehmän kieli.

Saavuimme Vavesaaren rantaan, kiinnitimme veneen ja kävelimme kapeata rantatietä maatalon pihaan. Aitan edessä mourusi musta, rehevä kollikissa. Tallin takaa kirmaisi valkoinen samojedin pystykorva ja riiputti kesähelteessä kosteaa, vaaleanpunaista kieltään.

Pihaan pörähti mönkijä. Perheen kolme pienintä lasta palasi uimareissulta vaaleat letit märkänä viuhuen. Vanhin tytär pakkasi vilpolassa muhkeita punaisia luomumansikoita vantteriin ja kestäväkahvaisiin pahvilaatikoihin.

Harmaassa hirsiaitassa oli luomutuotteiden myymälä: mustikka- ja tyrnimysliä, marmeladeja, käsin tehtyä näkkileipää, hilloja, mehuja, teetä, ruisjauhoja. Mustikkamysli oli pakattu syvänsiniseen ja tyrni elokuunkeltaiseen pakettiin. Täällä ymmärrettiin ilmiselvästi pakkausten markkinoinnillinen merkitys.

Tilalla oli myös Kangasniemen keskustassa myymälä, mehustamo ja pieni leipomo. Kävin sieltä usein ostamassa lämmintä ruisleipää ja juuri nostettua siikliä. Myymälän nurkassa oli pieni kahvila, josta sai höyryävää kahvia ja tuoreita korvapuusteja. Tilan rannoille oli rakennettu neljä komeata hirsihuvilaa, joita vuokrattiin turisteille ympäri vuoden.

Talo oli vanha. Se seisoi jykevien pihapuiden varjossa. Pihapiiri oli ollut tässä 1700-luvulta saakka. Oikein kuulin historian havinan korvissani ja näin silmissäni pellavapaitaiset rengit pellolla ruislyhteitä sitomassa.

”On meillä hulinaa: neljä lasta, kissa ja koira. Viljellään mansikkaa, vadelmaa, tyrniä, pensasmustikkaa, viljaa, omenoita – kaikki luomua”, sanoi tilan elinvoimaa uhkuva emäntä ja karahti saman tien mansikkamyymälään.

Katselin pihapiiriä, myymälää, omenapuita, kukkivia liljoja, kesätaivasta ja kiljahtelevaa koira-kissa-lapsi-laumaa kateudesta vihreänä. Vilkaisin emäntää ja ajattelin hiljaa itsekseni: ”Sinä elät minun unelmaani.”

Kävelimme takaisin rantaan, nousimme veneeseen ja ajelimme pois. Mietin haikeana, millaista tilan elämä mahtoi olla ja olin onnellinen, kun sellaista maalaismenoa vielä oli olemassa.

Mutta minun oli tehtävä löytöretkeni loppuun saakka. Kaivoin pari tilan viimeistä tilinpäätöstä ja arveluni vahvistuivat: tiukassa on elannon saaminen. Ikävää, sillä elinvoimainen maaseutu olisi arvokasta.

Kirjoittaja on Markkinointiviestinnän Toimistojen Liitto MTL:n toimitusjohtaja.