On joulukuu, ja ilta pimenee. Sininen hetki on käsillä. Istun uuden talon parven portailla ja huomaan, että on tyhjä olo. Ympärillä on vain tumma metsä ja jäätynyt Puulavesi. Televisiosta ei tule mitään mielenkiintoista eikä juuri nyt jaksa tarttua mihinkään askareeseenkaan.

Tämä on sellainen tyhjä hetki, johon kaipaisi täytettä. Olisi mukava nähdä ihmisiä ja vaihtaa muutama sana jonkun kanssa.  Jos tuntisin kyläläisiä paremmin, lähtisin vierailulle. Mutta en tunne heitä - vielä. Eikä kyläily enää muutoinkaan ole tapana. Kenenkään luokse ei voi mennä noin vain yllättäen, koska se ei enää kuulu tyyliin. Toppuuttelin kerran poikiani, etteivät söisi kaapista kaikkia keksejä. Halusin, että on vierasvaraa. Pojat katsoivat minun kummissaan ja ihmettelivät, mihin sellaista tarvitaan. Ei mihinkään, koska kukaan ei tule ilmoittamatta siitä useita päiviä etukäteen. Vierasvara käsitteenä kuuluu historiaan.

Tässä on juuri se kohta, jolloin lähtisin notkumaan kauppakeskukseen, jos sellainen olisi. Pieksämäelle ei tullutkaan suurta Sukarin Ideaparkia. Olisi siinä rajoilla, että hyppäisin rattiin ja ajaisin 50 kilometriä viettääkseni illan muita ihmisiä katsellen. Minä, joka koskaan en ole ymmärtänyt kauppakeskusten ideaa. Savolaisethan ovat niin suulaita, että sieltä saattaisin nopeasti saada juttuseuraa. Kuulisin viimeisimmät paikalliset uutiset samalla ja saisin kenties uusia tuttavia.

Käyttäytymistieteilijät väittävät, etteivät ihmisen perustarpeet muutu. He ovat luultavasti oikeassa. Vanhan kyläilykulttuurin on korvannut naamakirjailu ja ajanvietto kauppakeskuksissa. Niihin voi mennä tuntematta huonoa omaa tuntoa siitä, että aiheuttaa jollekin vaivaa. Kauppojen tehtävä on palvella ja viihdyttää.

Pikkukaupungin tai kaupunginosan kauppakeskuksessa tapaa helposti tuttuja. Kärryyn nojaillen tulee vaihdettua kuulumiset ja kauppareissulla saattaa vierähtää helposti tunti tai pari. Kaupassa käynti on muuttunut pelkästä tavaran hankkimisesta myös sosiaaliseksi tapahtumaksi. 

Ihmiset muuttavat pääkaupunkiseudun kalliiden asuntojen vuoksi etäämmälle Järvenpäähän, Siuntioon, Hyvinkäälle ja Riihimäkeen. Pääkaupunkiseudulle pendelöivän vapaa-aika jää lyhyeksi ja jos harrastuksiakaan ei satu olemaan, on kauppakeskus suurin piirtein ainut paikka tavata paikkakuntalaisia ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Kauppapaikat ovat ottaneet vanhojen aikojen torien roolin. Siksi niissä soisi näkevänsä myös oman elämänsä taitelijoita myymässä sukkiaan, koritöitään ja hillojaan. Se inhimillistäisi teollisia kauppahalleja kummasti.

Kirjoittaja on viestintätoimisto Cocommsin toimitusjohtaja.