Näin joulun alla tulee aina ikävä tallin takana asustellutta maalaissikaa. Se eli siellä joka vuosi talvesta syksyyn. Sika tonki kärsällään tunkiota, massutti ruoan tähteitä suussaan ja loikoili kesäauringossa sorkat kohti taivasta. Keittiön laskiämpäri oli sen suurta herkkua.

Sialla oli ihana kärsä ja suloinen saparo. Se keikutteli kärsäänsä meitä kohti aina, kun kuuli askeltemme lähestyvän. Siitä, kuka tuli, se ei juurikaan piitannut. Mutta sieraimillaan se yritti jo hyvissä ajoin selvittää, millaista kyrsän kannikkaa tulija mahdollisesti kanniskeli mukanaan.

Loppusyksystä isäntä vei sian liiteriin, sitoi naruilla oven pieliin, latasi pistoolin ja päästi elukan pois päiviltä. Sitten porsas nostettiin takasorkista kattoon, puukko pistettiin kurkkuun ja veret laskettiin ämpäriin. Siihen valui sian onnellinen elämä. Veri vatkattiin lumihangessa kylmäksi ja paistettiin paltuksi.

Lokoisan elämän viettäneen tunkioporsaan reisi paistettiin suurilla koivuhaloilla lämmitettävässä tuvan uunissa. Jouluaattona se nostettiin pöytään kunniapaikalle. Sian kinkkua syötiin suu muikeana. Muheva lanttulaatikko kruunasi possun maun ja nostatti ohuista lihansyistä esiin kaikki taivaalliset kesän aromit.
Tunsimme kotokinkussa munavellin, mummon ruisleivän, marjapuuron ja kahvin perkeiden makua. Maistuipa siinä isoisän viljelemä ohra ja pieni vivahde vasikoilta varastettua Juoma-Maikkiakin.

Samalla, kun sika suli kielen päällä ja valui hiljakseen ruokatorvea pitkin alaspäin, tunsin kamomillasaunion tuoksun nenässäni. Niitä kasvoi rypäs aivan tunkion vieressä.

Possun aromit viipyilivät pitkään suussa ja saivat haavanlehdet kohisemaan korvissani keskellä pimeintä talvea ja kylmintä yötä. Aivan kuin kesätuuli olisi jälleen hulmuttanut hiuksiani. Ihan kuin kottarainen olisi luritellut pihakoivussa.

Ja yöllä, kun karkasimme ruokakomeroon kesäsian reiden kimppuun, noro valui suupieliämme pitkin. Muistelimme possumme röhkintää ja sitä, kuinka se piehtaroi murakossa ja piereskeli sen jälkeen selällään kesäauringon loisteessa.

Tunkio on mennyttä elämää ja kesäsiat jääneet taakse. Joulupöydän tunnelmakin on toisenlainen. Muisto vain on se hiuspehko, jota kesätuuli joskus hulmutteli eikä pakastinaltaan verkkosukkaan puettu kinkku herätä minkäänlaisia tuntemuksia.

Mutta ostan minä vielä kerran luomuporsaan perskannikan ja muistelen menneitä. Ehkä se kammomillasauniokin tuoksuu vielä.

Kirjoittaja on Markkinointiviestinnän Toimistojen Liitto MTL:n toimitusjohtaja.