Samasta teemasta puhuttiin kahdessa jutussa viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Toinen ihastutti, toinen ei. Esko Aho puolusteli Hyvä veli -verkostoja ja näyttelijä Manuela Bosco kuvaili, mikä on pielessä suomalaisessa huippu-urheilussa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Aho astuu miinaan. Tämä kerta olisi ehkä jäänyt väliin, jos hän olisi katsonut wikipediasta, mitä Hyvä veli -verkosto tarkoittaa. Se on termi, jolla viitataan ”epäviralliseen salaiseen järjestöön, jossa korkeissa paikoissa olevat miehet käyttävät vaikutusvaltaansa vääristelyyn tai kiertääkseen prosessien virallisen päätöksenteon taatakseen muiden jäsenten edun”.

Kukaan ei kai halua tai hyväksy, että etuja jaetaan kaverien kesken tai kahmitaan itselle ikiomilla säännöillä. Lakikaan ei sitä salli.

Oletan Ahon tarkoittaneen, että on tärkeätä tuntea ja tavata ihmisiä oman piirinsä ulkopuolelta, nykysanonnan mukaan verkottua ja käydä avointa dialogia yli rajojen. Tämä on ihan totta. Hän puuttui asiaan nähtyään ylilyöntejä, joissa virkamiehiä ja yritysjohtajia on joutunut syytettyjen penkille siksi, että ovat ottaneet puolisonsa mukaan Savonlinnaan tai Lapin matkalle.

Aho on oikealla asialla, vaikka sanojen valinta menikin pieleen ja nyanssien taju oli nolla. Nykymaailmassa ei voi menestyä tuntematta isoa määrää ihmisiä, joiden kanssa saa vaihtaa ja testata ajatuksia vapaasti eikä pienellä Suomella ole toivoa suuressa maailmassa, ellemme toimi yhtenäisenä joukkona.

Saman teeman avasi samassa lehdessä tyylitajuisesti ja fiksusti Manuela Bosco. Otsikolla ”Leikin loppu” hän esitti syyksi suomalaisten urheilijoiden huonolle menestykselle sen, että meiltä puuttuu ilo ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Me olemme toisiamme kärkkäästi mollaava kansa, joka vaatii toisilta enemmän kuin itseltään ja pelkää tulevansa julkisesti häpäistyksi.

Boscon mukaan meillä palvotaan vääriä jumalia: vakavuutta, häpeän kasvattavaa vaikutusta ja pelottelua. Katsomme huonon menestyksen kisoissa oikeuttavan median ja kansan julman pilkan. Näin synnytämme hampaat irvessä suorittavan, itseään huonosti tuntevan ja arvostelua ja toisia pelkäävän ihmisen.

Pelon kulttuurissakin voi saada aikaan tuloksia, mutta ilo kuolee silloin, kun ihmisten suitset vedetään tiukalle ulkoapäin ”pulinat pois” -periaatteella.

Syyttömät sanoutukoot irti tästä kulttuurista ja astukoon rohkeasti esiin. Esittäköön pelolla johtavalle julmalle esimiehelleen tai valmentajalleen, että ihmisarvo on jokaisella eikä kenelläkään ole asemansa puolesta oikeutta olla moukka toisille.

"Ilo ja onnellisuus tuovat lautaani vauhtia, ei mikään aggressio", kiteytti Tuuli Petäjä upeasti aamu-tv:ssä.

Eikä tämä koske vain huippu-urheilua. Kun ilon tilalle tulee pakko, palvelusta katoaa loisto. Ihmiset alkavat käyttää voimiaan väärin ja viskelemään kapuloita systeemin rattaisiin. Sitten on pakko lisätä pakkoa ja kierre on valmis.

Työn tarkoitus on tuottaa hyvää mieltä. Sitä ei synny hampaat irvessä, pelosta vapisten, vaan silloin kun hymy on herkässä.

KTM Heikki Peltola on yli 30 vuotta seurannut kaupan muuttumista ja kirjoittanut kauppaa käsitteleviä kirjoja. Vuodesta 1997 lähtien hän on toiminut yritysvalmentajana ja johtajuuskouluttajana Nostetuotanto Oy:ssä.