Huomasin viime viikolla olevani somessa keskellä kiivasta väittelyä siitä, saako työssä olla intohimoa. Olin vähemmistössä sillä puolella, jonka mielestä saa ja suorastaan pitää olla. Osa keskustelijoista katsoi, että intohimo kuuluu makuukammariin, mutta työpaikoilla sitä ei tarvita.

Olen aina puolustanut työstä innostumista, enkä ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä työ on tylsää, turhaa ja turhauttavaa. Onneksi myös tiede on löytänyt todisteita siitä, että työ saa ja pitää tuottaa kuumotusta ja kylmiä väreitä. Tähän on kolme syytä: asiakkaat, työystävät ja henkilö itse.

Asiakkaana toivon, että minua palveleva ymmärtää oikein ja syvästi työnsä tarkoituksen. Tarkoitus ei ole vain myydä minulle vaan täyttää jokin tarpeeni tai useita niistä. Monien mielestä toisten palveleminen on jotenkin alentavaa puuhaa, mutta minusta se on paremminkin koko elämän tarkoitus kuin pelkkä elinkeino.

Kaikki hyvinvointi syntyy työstä, jota me ihmiset toisillemme teemme. Jos ei tätä sisäistä, raahautuu työpaikalleen pitkin hampain ja työskentelee tunteja ja minuutteja laskien. Säälittävää sellainen on, koska tarkoituksensa hukannut tuhlaa samalla elämäänsä.

Kaikilta työpaikoilta toki löytyy tylsästi työhönsä suhtautuvia. Heillä on ehkä apealle asenteelleen vahvat perusteet, mutta eivät he kyllä täysin tajua, mitä itselleen ja toisille tekevät. Eikä kukaan tai mikään saa heitä tarkistamaan kantaansa. Jos ihminen haluaa kitua, hän joutuu kitumaan.

Nyreästi asennoituville suositellaan usein peiliin katsomista, mutta neuvo on huono. Itseään tuijottamalla ei oivalla oleellista: tärkeämpää kuin syy ovat tämän asenteen seuraukset. Apeus puretaan toisiin, sen saavat tuntea asiakkaat, työystävät, mutta myös oma lähipiiri.

Tässä syy, miksi kiihkeästi suosittelen, puolustan ja perustelen intohimoista suhdetta työhön ja muuhunkin elämään. En ymmärrä, miksi perheeni, ystävieni tai kenenkään pitäisi sietää ja suvaita sitä, että puran työssä keräämääni pahaa mieltä heihin. Millä oikeudella joku pitää toisia ukkosenjohdattimena tuskan tunteilleen?

Näinä ankeina aikoina on toki haasteellista pitää yllä hyvää mieltä. Monien mielestä se on jopa mahdotonta. Sitä se onkin, jos niin haluaa ajatella. Mitä pitää mahdottomana, sitä ei edes yritä tehdä, ja mitä ei yritä, sitä ei tapahdu.

Vastalääkkeeksi apeudelle jotkut kehottavat kirjoittamaan listaa asioista, joista on kiitollinen. Tämä voi toimia, mutta ei kyllä kaikille. Itse suosin ja suosittelen rehellisen tilannearvion tekemistä: ota kynä ja paperia, kirjoita siihen, mikä on omassa elämässä hyvin ja mitkä asiat eivät ole tyydyttävällä tasolla.

Oleellista ei ole, mitä vastaa vaan, mitä vastauksensa innoittamana tekee. Hyvien asioiden luetteleminen voi passivoida ja veltostuttaa, mutta epäkohtien toteaminen saa terveessä ihmisessä aikaan adrenaliiniryöpyn, halun tehdä jotain.

Ihminen tarvitsee Mika Häkkisen sanoin ”jonkin syyn nousta aamulla”. Erinomainen syy on, että toiset ihmiset tarvitsevat työtäsi ja osaamistasi. Ei se riitä, että oman työnsä tarkoituksen pukee vaimeasti ja laimeasti sanoiksi. Se pitää tuntea niin, että veret lähtevät suonissa kiertämään. Tarkoituksen puute on tehokas työnilon tappaja, ja sitä pitää varoa niin kuin muitakin tauteja.

Eikä todellakaan riitä, että tarkoituksen palauttaa mieleensä kerran vuodessa kehityskeskustelussa tai epätoivon yllättäessä. Se pitää aktivoida monta kertaa päivässä ja aina ennen erityisen haasteelliseen tehtävään tarttumista.

Intohimoa tarvitaan tarkoituksen sisäistämiseksi. Ilman sitä työstä tulee vain sarja suorituksia, pelkkää puurtamista päivästä toiseen. Jos sellaiseen tyytyy, sellaiseen päätyy.

KTM Heikki Peltola on yli 30 vuotta seurannut kaupan muuttumista ja kirjoittanut kauppaa käsitteleviä kirjoja. Vuodesta 1997 lähtien hän on toiminut yritysvalmentajana ja johtajuuskouluttajana Nostetuotanto Oy:ssä.