Maatalouspolitiikassa jaetaan vaalien alla irtopisteitä
Komissio antoi viime viikolla direktiiviehdotuksen epäterveiden kaupan käytäntöjen kieltämiseksi elintarvikeketjussa. Suomessa ministeri Lepän luonnos elintarvikemarkkinalaiksi on ollut lausunnolla jo muutaman viikon. Molemmat käsittelevät sisällöllisesti samaa asiaa. Säädösehdotuksia yhdistää myös se, että molemmissa kyseessä on poliittinen ele (ks. gesture politics). Toimenpiteet tyydyttävät tiettyjen tahojen poliittisia tarpeita, mutta ovat reaalimaailmalle vieraita.
Tavoitteena yllä mainituilla ehdotuksilla on suojata sopimusketjun heikointa lenkkiä, joka tyypillisesti on maataloustuottaja. Kuulostaa ylevältä ja harva poliitikko uskaltaa olla eri mieltä varsinkin, kun keväällä 2019 järjestetään sekä Euroopan parlamenttivaalit että eduskuntavaalit. Omassa vaalipiirissä on, puolueesta riippumatta, mukava kertoa, että pienten puolella tässä ollaan oltu.
Kriittisempi tietysti kysyisi, että missä kulkee raja maatalouden tukemisessa? Maatalouteen pumpataan miljarditolkulla suoria tukia (mm. lähes 40 % EU:n budjetista) ja sitä suojataan tuontitulleilla kansainväliseltä kilpailulta. Nyt tarvittaisiin vielä omat erillissäännöt, joilla rajoitetaan sopimusvapautta ja kilpailua.
Poliittisesti on siis päätetty, että elintarvikeketjun vertikaalisissa sopimussuhteissa on Euroopan laajuinen rakenteellinen ongelma. Käytännössä ”ongelma” koskee siis niitä sopimusehtoja, joilla elintarviketeollisuus ostaa raaka-aineensa alkutuottajalta ja kauppa edelleen valmiit tuotteet teollisuudelta. Ongelma ratkaistaan sekä ministeri Lepän että Euroopan komission mukaan kieltämällä sopimussuhteissa sovellettuja epäterveitä käytäntöjä. Komissio on lähtenyt peräti laatimaan kieltolistoja käytännöistä, jotka ovat aina epäterveitä, eli niistä ei koskaan voi pätevästi yritysten välillä sopia. Valvomaan asetettaisiin toimivaltainen viranomainen, joka olisi Suomessa näillä näkymin elintarvikemarkkinavaltuutettu.
Koska sopimussuhteet (ja maailma) ovat dynaamisia, toimii yksittäisten ehtojen absoluuttinen kategorisointi hyviin ja huonoihin erinomaisen huonosti. Poliitikoilta ja virkamiehiltä on mennyt ohi se, että sopimusehdoilla on yleensä myös hintavaikutus. Kun kielletään ilkeäksi julistettu ehto lailla, olkoon kyse sitten maksuehdosta tai markkinointimaksuista, siirtyy hintapaine neuvotteluissa toisaalle. Tämä näkyy käytännössä joko hankinta- tai kuluttajahinnassa.
Surkuhupaisinta on se, että tuottajan asemaa ei näillä keinoilla paranneta. Vaikka molemmat käsitellyt säädökset koskevat yhtäältä elintarviketeollisuuden ja kaupan hankintoja tuottajilta, on selvää, että säädökset on suunnattu kauppaa vastaan. Kauppa kuitenkin ostaa suoraan alkutuottajalta vain hyvin harvoin ja tekee hankinnoistaan n. 95 prosenttia elintarviketeollisuudelta. Sääntely on siis väärin kohdennettu. Komissio toki esittää ehdotuksessaan väittämän, että ketjun loppupään epäterveet käytännöt valuisivat ketjun läpi alkupäähän ja näkyisivät siellä hintapaineena. Argumentti on kilpailuoikeudellista perua, eikä toimi sellaisenaan yksittäisten sopimussuhteiden tarkastelussa. Väitetty rakenteellinen ongelma markkinalla puuttuu. Näyttö siitä puuttuu.
Mitä säädöksillä sitten saataisiin aikaan? Hallinnollista taakkaa ja siihen liittyviä kustannuksia, toimitusketjun kangistumista ja lisää papereiden pyörittämistä. Mutta olisi tällä sentään positiivisia työllisyysvaikutuksia. Suomi saisi ihka uuden valtuutetun toimistoineen, joka työllistäisi oletettavasti aktiivisuudellaan myös elinkeinoelämää.
