Analyysi: Onko kannustinloukkuja edes mahdollista purkaa?
Kannustinloukut ovat vaivanneet suomalaista työelämää jo vuosikymmeniä. 1990-luvulla keskituloinen kahden huoltajan lapsiperhe saattoi olla loukussa, jossa palkankorotuksesta tai muusta palkan lisäyksestä rangaistiin käytettävissä olevien tulojen leikkauksella. Muun muassa asumistuki- ja päivähoitomaksujärjestelmä tuottivat tilanteita, joissa työssä eteneminen ei todellakaan kannattanut.
Vuosien ja vuosikymmenten aikana on parannettu monia kannustinloukkuja muodostaneita tulosidonnaisia järjestelmiä. Päivähoitomaksujen, toimeentulotuen, asumistuen ja työmarkkinatuen uudistukset ovat lieventäneet ja jopa poistaneet loukkuja. 1990-luvun loppupuolelta aloitettu tuloverotuksen keventäminen kaikilla palkkatasoilla lievitti edelleen loukkuongelmaa ilman, että sitä vain siirrettiin uusille tulotasoille.
Kaikista uudistuksista, selvityksistä, komiteoista ja vilpittömästä pyrkimyksestä huolimatta kannustinloukut pyydystävät edelleen myyjän ja monen muunkin työntekijän ja työttömän. Miksi?
Yksittäiset järjestelmät toimivat hyvin, mutta yhdessä ne muodostavat kannustinloukun
Yksittäinen tulosidonnainen järjestelmä on usein lähtökohdiltaan järkevä ja perusteltu. Esimerkiksi asumistuen tehtävänä on tukea pienituloisten kotitalouksien asumista ilman, että pienehköt tulomuutokset esimerkiksi satunnaisten työtuntien vuoksi leikkaisivat tukea ja ajaisivat kotitalouden toimeentulotuen asiakkaaksi.
Työmarkkinatuen tarkoituksena taas on taata työttömille tuki, jota sovittelemalla voi myös työskennellä. Jokaista ansaittua lisäeuroa kohti työmarkkinatukea leikataan 50 sentillä (järjestelmien yksityiskohtiin, kuten työmarkkinatuen suojaosan määrään tai 80 prosentin tuntirajaan kokoaikatyöhön verrattuna ei tässä syvennytä). Sovitellulla päivärahalla oleva saa siis aina puolet lisätulosta itselleen – kunnes verottaja iskee.
Sama periaate on ansiosidonnaisessa päivärahassa, paitsi silloin, jos päiväraha ja palkka yhdessä ylittävät aikaisemman palkkatason. Tässäkin on taustalla ihan järkevä ja hyväksyttävä ajatus. Ilman tulorajoitusta voisi samaan aikaan nostaa ansiosidonnaista päivärahaa ja tehdä mielin määrin töitä. Näin veroluontoisilla maksuilla katetun työttömyysturvan avulla voisi keplotella paremmille kokonaisansioille kuin ennen työttömyyttä. Tämä taas voisi kannustaa järjestelmän väärinkäyttöön: nostamaan päivärahaa mahdollisimman pitkään ilman todellista tarvetta ja jopa yhdessä työnantajan kanssa sovittuihin irtisanomisiin.
Ansiokatto sopii hyvin maailmaan, jossa työntekijät pysyvät lestissään. Koulunkäyntiavustaja on koulunkäyntiavustaja täältä ikuisuuteen, ei vaihda alaa ja kokeile työttömänä ollessaan paremmin palkatun tukkumyyjän tai varastotyöntekijän töitä tai opiskele itsekseen koodariksi.
Onko sosiaaliturvakomitealla edes mahdollisuuksia onnistua?
Periaatteessa yksittäiset järjestelmät ovat siis hyvin perusteltuja ja hyvin toimivia – jos työttömänä ollessaan ei harjoita liian innokasta ja onnistunutta urasuunnittelua. Ongelma on, että päällekkäin toimiessaan järjestelmät muodostavat loukun, joka nielaisee eteenpäin yrittävän yksilön syvyyksiin.
Tämä ei ole mikään uusi oivallus, päinvastoin. Erilaisten tulosidonnaisten ja kannustinloukkuja muodostavien järjestelmien viilaamista ja yhteensovittamista on tehty tuskastuttavan pitkään.
Vaikka nykyisen hallituksen asettaman sosiaaliturvakomitean työryhmissä tehdäänkin arvokasta työtä, ja kannustinloukkuja saadaan taas hieman viilattua matalammiksi, en usko, että niitä pystytään poistamaan. Jos erilaisten järjestelmien sovittaminen kannustavaksi kokonaisuudeksi perusturvaa vaarantamatta olisi mahdollista, miksi ihmeessä ratkaisua ei ole jo keksitty? Kannustinloukkujen poistaminen on ollut lähes jokaisen hallituksen asialistalla 1990-luvun loppupuolelta lähtien.
Nykyiset järjestelmät on unohdettava ja luotava uusi malli
Jos perusturvan ja työn kannustinten välinen ristiriita halutaan ratkaista ja luoda työntekoon kannustava järjestelmä, on aloitettava puhtaalta pöydältä. On unohdettava nykyiset järjestelmät, hallintorakenteet ja valtapolitiikka, ja suunniteltava kokonaisvaltainen malli, joka ei toimi yksittäisten tulosidonnaisten järjestelmien helvetinkoneena. Malli voisi olla esimerkiksi Elina Lepomäen ehdottaman perustilin kaltainen.
Jotta kokonaisvaltaista, nykyisistä järjestelmistä riippumatonta mallia pystyttäisiin edes suunnittelemaan, saati sitten toteuttamaan, olisi nykyiseen sosiaaliturvakomiteaan perustettava asiantuntijaryhmä tätä varten. Asiantuntijaryhmän jäseniksi pitäisi valita edunvalvontaorganisaatioista riippumattomia virkamiehiä, tutkijoita ja muita alan asiantuntijoita, ja toimeksiannon pitäisi olla riittävän kunnianhimoinen. Kahden hallituskauden ajan työskentelevä sosiaaliturvakomitea olisi tällaiselle työlle ihanteellinen alusta.
Tätä tilaisuutta ei nyt saisi hukata!
Analyysin on laatinut Kaupan liiton pääekonomisti Jaana Kurjenoja. Lisätietoa kannustinloukuista löytyy 3.8. julkaistusta tiedotteesta ja sen liitemateriaalista.
Pääkuva: 123RF
