Tehokas kauppa on Suomen kilpailuetu
Ruokakaupan alan kilpailusta ja kaupan roolista Suomessa on kirjoitettu viime aikoina runsaasti. Esillä on ollut näkemyksiä, että kaupan alan väitetyt kilpailuongelmat johtuisivat siitä, että yhteistoiminta kaupan arvoketjussa olisi organisoitu väärin tai se olisi liian tiivistä. Erityisesti kaupan alan vertikaalinen ketjuyhteistyö saa osakseen voimakastakin kritiikkiä. Jotkut asiantuntijat ovat jopa esittäneet, että kaupan arvoketjussa tulisi kilpailun lisäämiseksi löysätä ketjuyhteistyötä ja palauttaa takaisin vanhan ajan tukkupohjainen toimintamalli.
Kaupan historiaa vasten peilaten tämän kaltainen ehdotus kuulostaa vähintään erikoiselta. Kotimaamme kaupan historiaan perehtyneet tietävät hyvin, että vuosikymmenien ajan ruokakaupan arvoketju oli organisoitunut pitkälti juuri tukkutoiminnan ympärille. Kaupan ryhmittymien sisälle muodostuneet valtakunnalliset tai alueelliset tukut toimivat hyvin itsenäisesti, eivätkä vastanneet varsinaisesta vähittäiskauppatoiminnasta, saati kuluttajamarkkinoinnista. Tukkujen fokus oli nimensä mukaisesti tukkutoiminnoissa, kuten tuotteiden hankinnassa ja varastoinnissa sekä jälleenmyynnissä yksittäisille kaupoille. Vähittäiskauppaportaalla toimittiin niin ikään hyvin itsenäisesti ilman sen kiinteämpää yhteistoimintaa tukkujen kanssa. Keskitetty koordinointi ja kontrolli puuttuivat arvoketjusta täysin. Jokainen vastasi vain ja ainoastaan omasta tontistaan ja puolusti omia etujaan.
Tämän kaltainen toimijoiden ja toimintojen erillisyyteen sekä keskinäiseen kilpailutukseen pohjannut tukku-vähittäiskauppamalli osoittautui ajan oloon hyvin ongelmalliseksi tavaksi organisoitua kaupan arvoketjussa. Mallin ongelmana oli ennen kaikkea toimintaan osallistuvien toimijoiden sisäinen voimakas kilpailu ja osaoptimointi, jolloin kokonaisuuden toiminnasta ei lopulta vastannut kukaan. Toimintojen erillisyyden takia tukkupohjainen toimintamalli ei mahdollistanut myöskään mittakaavaetujen saavuttamista tai tehokasta logistiikan johtamista. Tukkumallin mukainen toiminta oli kokonaisuutena hyvin tehotonta. Nämä ongelmat näkyivät niin tukkujen kuin yksittäisten kauppojen vakavina kannattavuusongelmina sekä laajemmin hintakilpailukyvyn puutteena ja heikkona toiminnan laatuna. Ongelmat ajoivat jopa suurimpia kaupan ryhmittymiä merkittäviin vaikeuksiin. Tästä kertoo osaltaan T-ryhmän kohtalo.
”Ketjujen myötä kaupan ryhmittymien toimintaan tuli aivan uudenlainen ryhti ja edellytykset kannattavalle liiketoiminnalle olivat nyt olemassa.”
Näiden ongelmien takia tukku-vähittäiskauppamalleja alettiin johdonmukaisesti korvata 1990-luvun alussa vertikaalisella ketjutoimintamallilla. Tämä kehitys oli nähtävissä niin Suomessa kuin maailmalla. Niin ikään muutos koski sekä kauppiasrakenteisia organisaatioita että osuustoimintaa. Ketjumallissa tukkukauppa ja vähittäiskauppa ikään kuin sulautuivat yhteen ja uuden tyyppiset ketjuorganisaatiot ryhtyivät johtamaan koko arvoketjua tuottajilta kuluttajille ja muille asiakkaille saakka yhtenä kokonaisuutena. Keskeistä oli toimintojen integrointi ja päätöksenteon vertikaalinen keskittäminen monissa keskeisissä toiminnoissa. Ketjujen myötä kaupan ryhmittymien toimintaan tuli aivan uudenlainen ryhti ja edellytykset kannattavalle liiketoiminnalle olivat nyt olemassa. Suomalaisille kuluttajille tämä uudistus näkyi yhdenmukaisesti määriteltyinä ja erilaisiin tarvetilanteisiin suunnattuina ketjukonsepteina ja niiden mukaisina tuote- ja palveluratkaisuina. Keskitetty ketjutoiminta muutti myös kaupan ja teollisuuden välistä yhteistyötä ja toi siihen yhtäältä omat etunsa, mutta toisaalta toki omat haasteensa ja jännitteensä kaupan neuvotteluaseman vahvistuessa.
”Se, miten kauppa toimii tänä päivänä, on mahdollistanut suomalaisen ruokakaupan olemassaolon ja palvelujen hyvän saatavuuden kaikkialla Suomessa.”
Ketjuliiketoimintaan siirtyminen oli aikanaan koko suomalaisen kaupan kentän lävistänyt massiivinen ja samalla äärimmäisen vaikea uudistus. Uudistus oli kuitenkin välttämätön kotimaisen kaupan elinkykyisyyden ja kilpailukyvyn turvaamiseksi sekä laatutason nostamiseksi. Uudistus oli viime kädessä koko Suomen etu, koska sillä taattiin kotimaisen kaupan säilyminen hengissä. Mikäli uudistusta ei olisi saatu aikanaan tehtyä, asioisimme kuluttajina tänä päivänä hyvinkin erilaisessa vähittäiskauppaympäristössä. Todennäköisesti suomalaista ruokakauppaa ei olisi enää olemassa nykymuodossaan tai laajuudessaan. Kauppapaikkaverkosto olisi oletettavasti supistunut voimakkaasti ja palvelujen saatavuus heikentynyt. Samalla kotimaisen kaupan rooli yhteiskuntamme tukipilarina olisi todennäköisesti murentunut. Tämän kaltaista lopputulosta meistä tuskin kukaan olisi halunnut nähdä tai toivoa.
On syynsä, miksi kaupan ala on muodostunut sellaiseksi kuin se on muodostunut Suomessa. Keskeisenä draiverina rakennemuutosten taustalla on ollut halu turvata kotimaisen kaupan elinkykyisyys väkimäärältään hyvin pienellä markkina-alueella. Muutokset ovat olleet erittäin vaikeita ja vaatineet kaupan toimijoilta paljon päättäväisyyttä muutosten läpiviemiseksi. Tämän päättäväisyyden ansiosta suomalainen ruokakauppa toimii kuitenkin tänä päivänä hyvin tehokkaasti ja tarjoaa asiakkailleen laadukkaita tuotteita ja palveluita läpi koko Suomen. Yksikään tapa organisoitua ei tietenkään ole täydellinen ja kaikissa toimintamalleissa on omat haasteensa, mutta se, miten kauppa toimii tänä päivänä, on mahdollistanut suomalaisen ruokakaupan olemassaolon ja palvelujen hyvän saatavuuden kaikkialla Suomessa. Niin ikään suomalainen ruokakauppa on noussut laatutasoltaan 2000-luvun aikana maailman huipulle, ellei jopa maailman parhaaksi. Tälle soisi ennemminkin tunnustusta kuin kotimaisen kaupan jatkuvaa julkista moukarointia.
”Kauppa tarvitsee aina uusia kirittäjiä.”
Edellä kuvattu ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö uutta kilpailua ja uusia toimijoita kaivattaisi kaupan alalle. Kauppa tarvitsee aina uusia kirittäjiä. Kysymys on vain siitä, tapahtuuko tämä kilpailun lisääminen heikentämällä kotimaista kauppaa vai huolehtimalla suomalaisen kaupan kilpailukyvystä suhteessa sen kansainvälisiin ja huipputehokkaiksi viritettyihin kilpailijoihin.
Kirjoittajina ovat työelämäprofessori Lasse Mitronen Tampereen yliopistosta, professori Arto Lindblom Aalto-yliopistosta ja kauppatieteiden tohtori Matti Kautto.
